Nyt muutetaan organisaatiokulttuuria
– vai muutetaanko?
Asiantuntijoiden
joukko kohisee hermostuneena. Kello on muutamaa minuuttia vaille 9 aamulla.
Heidät on kutsuttu yhteiseen aulatilaan kuuntelemaan mitä johtajalla on
sanottavana. Spekulaatiot ovat käyneet kuumana sähköisen kalenterikutsun
jälkeen. Useita olettamuksia on ilmassa ja huulilla. Odotetaan ja pelätään
korjausliikettä. Miten tähän on tultu? Takana on loistava tulevaisuus ja hurjat
kasvun vuodet. Asiakaskunta kasvoi, henkilöstöä rekrytoitiin ja rahaa tuli
”ovista ja ikkunoista”. Menestys rakentui huipputiimien varaan, yhteistoiminta
sujui ketterästi asiakasrajapinnoilla ja tuotteille sekä osaamiselle oli
kysyntää. Sitten kaikki alkoi kuin varkain. Organisaatio joutui negatiiviseen
imuun yhdessä ympäröivän yhteiskunnan, maanosan kanssa. Dominopeli eteni
kaataen yrityksiä, kauppoja, asiakkaita. Tiimit panostivat aiemmin
menestyneeseen konseptiin entistä enemmän, mutta tulosta ei enää tullut,
päinvastoin. Yhtäkkiä kollegajoukko hiljenee, johtaja nousee tuolin päälle,
karauttaa kurkkuaan ja: ”Hyvät ystävät,
olemme markkinoiden puristuksessa, nykyinen, menestynytkin toimintatapamme ei
enää riitä. Ympärillämme kaikki on muuttunut, tuotteemme, osaamisemme ja
tapamme toimia on sivuraiteilla. Emme ole menestyksen vuosina olleet riittävästi
hereillä. Kannan osaltani tästä vastuuta. Jos aiomme pysyä hengissä, on meidän
muutettava toimintatapojamme, rakennetta ja osaamistamme, sanalla sanoen
organisaatiokulttuurimme on muututtava!”
Puritaanit, pragmaatikot ja
akateemiset pragmaatikot
Edellinen
kuvaus oli vilkkaan mielikuvitukseni tuotetta. Vai oliko? Havitellessamme
suurta muutosta, kääntyy katseemme toimintakulttuuriimme. Oppilaitoskentällä
hääräillessäni huomaan usean organisaation pyrkivän muokkaamaan organisaatiokulttuuriaan.
Menossa on erilaisia projekteja ja valmennusohjelmia talon sisäisten tai
ulkoisten coachien luotsaamana. Peruskysymys kuitenkin on, voiko
organisaatiokulttuuria muuttaa? Voiko entisen menestyksen jälkeen sama yhteisö
löytää uudet ajattelu- ja toimintatavat, uudistua täysin ja olla kehässä
jälleen?
Alan tieteen
ja tutkimuksen kentällä muutosmahdollisuudesta ollaan montaa mieltä. Sieltä on
löydettävissä kolme ryhmittymää, jotka ottavat kantaa mahdollisuuksiin muuttaa
organisaatiokulttuuria. Puritaanien joukon mielestä kulttuureita ei voi eikä
myöskään saa yrittää hallinnoida tai kontrolloida. Pragmaatikot ovat
mediassakin näkyviä lausuntoja antavia ja kirjoittavia konsultteja. He uskovat
johtamisen, symbolisten ja kulttuuristen työkalujen mahdollistavan muutosta.
Organisaation sisäisiä kulttuureja on mahdollista muokata johdon tavoitteiden
haluamiin suuntiin. Akateemiset pragmaatikot pohjaavat toimintansa akateemisen
tutkimuksen elementteihin. Toisaalta he tuottavat tietoa myös siitä, kuinka
tutkimuksen avulla voidaan kulttuureja kehittää. Mihin leiriin kannattaa
kuulua? Keiden kello kuuluu ajassamme tällä hetkellä?
Heimokieliä, rituaaleja, symboleja
ja tarinoita
Jotta voi
ottaa suhdetta organisaatiokulttuurin muuttamisen mahdollisuuksiin, on syytä
avata asiaa hiukan. Oppilaitostaustaisena toimijana minulle
organisaatiokulttuuri avautuu arvojen, symbolien, tarinoiden, rituaalien sekä
organisaation sisällä elävien heimokulttuurien ja heidän käyttämänsä kielien
(heimokielet) näkökulmista. Arvot ovat yhteisön perusta ja pohja.
Organisaatioissa on monenlaisia arvojen työstämisen prosesseja ja kukin tapa
itsessään kertoo jotakin yhteisöstä. Yhteisesti tai pienellä joukolla
prosessoidut arvot ”naulataan” näkyvälle paikalle www-sivuille, introihin,
julkipuheisiin sekä julkidokumentteihin. Ne toimivat konteksteina
yhteisöllisissä kokouksissa ja kehittämiskeskusteluissa. Parhaimmillaan arvot
luovat tarinaa yhteisölle sekä toimintaympäristöön ja pahimmillaan kumisevat
tyhjyyttään pilkkalauluissa organisaation epävirallisilla foorumeilla. Symbolit
ja logot lähettävät meistä signaalin organisaation sisälle ja
toimintaympäristöön. Pinsseistä, esitteiden kulmista, mainosvaloista ja
viireistä heijastuu organisaatiomme tunnus, savumerkki muille. Olemmeko
tietoisia symbolimme tarinasta – mitä se meille kertoo meistä?
Tarinat ovat
keskeinen osa kulttuurin rakentumisessa. Johtamis- ja opetustyöhön ovat aina
kuuluneet sankari- ja antisankaritarinat. Kaiholla tai kauhulla muistelemme
opettajia ja johtajia, jotka ovat jättäneet tavalla tai toisella yhteisön
kokemusvarantoon jälkiä. Rituaaleista
pyhimpiä oppilaitosmaailmassa ovat valmistumistilaisuudet. Ne ovat täynnä
viestejä organisaation tavasta ymmärtää asiantuntijuus, työelämään siirtyminen
ja kehittyminen ammattilaiseksi. Rituaalisia piirteitä näen myös erilaisissa
kokoontumisissa koko henkilöstö- ja tiimitasolla sekä kehityskeskustelun koreografioissa.
Heimokieliksi kutsun oppilaitoksissa esiintyviä substanssien slangien kirjoa.
Esimerkiksi pedagogian olemme niputtaneet kryptisiin koodeihin kuten LbD, PBL,
LCCE®, INNOPEDA® jne. Samoin olemme muokanneet muut ohjaamiseen ja
kehittämiseen liittyvät työkalut sekä käsitteet. Avautuvatko ne organisaation
ulkopuolisille?
Nämä
tunnusmerkit eivät tunnusta vain yhtä väriä tai organisaatiouskoa.
Oppilaitosorganisaatioille on tyypillistä, että sen sisälle on syntynyt omia
heimoja kielineen, rituaaleineen, symboleineen, tarinoineen ja arvoineen.
Heimot luovat jännitteitä toistensa välille ja suhteessa ”yhteisesti”
määriteltyihin organisaatiokulttuurisiin elementteihin. On iso erehdys, jos
luulee yleisesti tunnistetun organisaatiokulttuurin kertovan totuudenmukaisen
kuvan koko yhteisön tavasta toimia ja menestyä.
Osallistettu, osallistunut vai
osallinen?
Jos, kuten
väitän, organisaatiokulttuuri ei ole koko kuva yhteisöstä, miten käy
organisaatiokulttuurin muuttamisen? Miten mosaiikkimainen, iso organisaatio
joka kolkastaan saadaan kääntämään suuntaa? Miten eri heimot saadaan saman
leirinuotion äärelle samaa savumerkkiä lähettämään? Katse ja toiminta tulee
siirtää mosaiikkimaisen organisaation eri palojen kiinnityskohtiin. Jos edes
haaveilemme organisaatiokulttuurin muutosprosessin käynnistymisestä ja
etenemisestä tulee meidän vastata kolmeen avainkokemusta kartoittavaan
kysymykseen:
1) Onko
minut ja meidät osallistettu? Onko
minulle osoitettu muutoksen suunta, kerrottu mitä tulee muuttaa ja miten?
Olenko toteuttamassa jostain tullutta oletusta, jonka etenemistä mitataan
minulle vieraalla mittarilla? Tuolloin on mahdollista, etten hahmota
muutostarvetta, haluttua suuntaa, enkä kykene uudistamaan työtäni minulle
oudoilla työkaluilla. Uskonko muutosjohtamisen työkaluihini? Vaarana on ulkopuolisuuden
kokemus ja suorittaminen.
2) Olenko
minä osallistunut? Olenko hypännyt
kyytiin johonkin, jonka suuntaa en hahmota? Puhuvatko vierelläni olevat muutosagentit
outoa kieltä, jota en kykene integroimaan omaan työhöni, yhteisöni työhön?
Taidan hyppää takaisin kotiheimooni. Tämä kokemus kertoo
organisaatiokulttuurista, jossa aikaisemmisakin muutoksissa on mahdollistunut
vapaamatkustaminen ja näennäinen mukanaolo. 3) Olenko osallinen? Muutostarve ja suunta ovat uskottavia. Olemme yhdessä selvitelleet kriisin syitä sekä tuottaneet skenaarioita eri muutospoluista. Monikerroksisen organisaatiomme jokaisella heimolla on käsitys tilanteesta ja ymmärrys mitä tulee tehdä. Muutostoimet ovat räätälöity kunkin heimon elin- ja toimintapiiri huomioiden. Lähiesimiehistä on tullut viestinviejien sijaan yhteisönsä kanssa tilanteen hahmottajia, toiminnan suunnittelijoita ja toteuttajia. Eri heimot tuntevat osallisuutta kokonaisuudesta. Johtajien toiminnasta on tullut johtamistoimintaa, johon kaikki ovat osallisia.
Meillä on
luontainen tarve jättää kädenjälkemme kaikkeen. Ison kuvan määrittely pienellä
joukolla ei riitä. Meidän tulee saada siihen oma heimomerkkimme mukaan. Organisaatiokulttuurinen
muutos haastaa meidän yhteisöllisyyskäsityksemme, johtamiskäsityksemme,
kehittymiskyvykkyytemme ja yhteistoiminnalliset työtapamme.
Organisaatiokulttuurin muuttaminen vaatii kärsivällisyyttä, kompleksisuuden
ymmärtämistä ja sietämistä sekä moniulotteista yhteistä toimintaa. Ketteryys
lisääntyy yhteisillä tulkinnoilla, ei viestittämisellä, jalkauttamisella tai
valuttamisella.
Heimolainen Kimmo
Mielenkiintoinen avaus. Ensimmäiseksi tuli mieleen vaihtaa nuo kysymykset niihin muotoihin joina organisaation jäsen ne usein näkee:
VastaaPoistaOlenko osallistettu => Olenko syyllistetty
Olenko osallistunut => Olenko syyllistynyt
Olenko osallinen => Olenko syyllinen
Ja nyt on paljon helpompi ymmärtää, miksi organisaatiokulttuurin muutos ei tapahdu mahtikäskyllä.
Toinen tärkeä etappi tiellä muutosjohtajaksi on tajuta se, ettei organisaatiokulttuuri ole riippuvainen ainoastaan mikrokulttuurisista, organisaation sisäisistä tekijöistä, vaan myös, ja mitä suurimmassa määrin, makrokulttuurisista tekijöistä. Organisaation toimintatapoihin vaikuttavat kansalliset ja ylikansalliset lait ja säädökset, etniset ja uskonnolliset uskomukset, tavat ja perinteet. Aliarvioida ei pidä myöskään organisaation omaa ja sidosryhmien sekä näiden jäsenten historiaa, henkilöhistoriaa ja kokemuksia. Mitään edellä mainituista emme pysty muuttamaan, joten meidän onkin pyrittävä asettamaan tavoitteet ja niiden saavuttamiseen johtava polku niin, että ihmiset läpi koko organisaation pystyvät näkemään siinä synergiaa omien tavoitteidensa kanssa.
Tehtävä ei ole helppo, ja useimmat organisaatioiden muutosprosessit onkin tuomittu epäonnistumaan jo sen takia, että ne alulle paneva johto uskoo omaan erinomaisuuteensa ja käyttäytyy ylimielisesti organisaatiosta kumpuavaa pelkoa, muutosvastarintaa ja vanhan kaipuuta kohtaan. Pahinta on, jos johtoo vetäytyy kasvottomaksi harmaaksi massaksi.
Muutokselle on aina annettava kasvot.
Hyviä pointteja. Kompleksisuuden ymmärtäminen ja osittain sietäminen niin organisaation sisällä kuin toimintaympäristössä on viisasta. Monikytköksellisyys haastaa mahtikäskyt. Hyvä lähdevinkki tutustua kompleksisuuteen on mm.
VastaaPoistaMäki, K. 2015. Kameleonttina kaleidoskoopissa – pedagoginen johtaminen monikytköksellisessä toimintaympäristössä. Teoksessa E, Silius-Ahonen (toim.). Bildningsaspekter i högre utbildning – med fokus på professionsutbildning. Arcada Working Papers 5/2015. ISSN 2342-3064 . ISBN 978-952-5260-64-9. 61–67. http://dspace.arcada.fi:8080/xmlui/bitstream/handle/10478/84/AWP_5-2015_Bildningsaspekter.pdf?sequence=1
Snowden, J. & Boone, M. E. 2007, A Leader’s Framework for Decision Making. Harward Business Review, s. 1-9.