Olen aina innostunut raja-aitojen kaatamisista, uusita, ei typillisitä ratkaisuista, erilaisten toimijoiden yhteen saattamisista. Nyt kun koulutuslohkokin kokee leikkauksia ja kiristyksiä...olen aistivinani uusia ituja ja mahdollisuuksia kurjuuden keskellä ja niiden johdosta. Ammattikorkeakoulujen toimintaympäristöissä on signaaleja, jotka viestivät työn paikkojen ja oppimisen aidosta kohtaamisesta. Uusi Suomi uutisoi hiljattain yhdestä: http://www.uusisuomi.fi/kotimaa/64574-lidl-korkeakoulu-suomalaisille-alkaa-opiskelijoiden-palkka-1500-eukk.
Olemme HAAGA-HELIAn ammatillisessa opettajakorkeakoulussa työstäneet työn opinnollistamisen ajatusta ja toimintaa. Ideana on kyetä tunnistamaan ja tunnustamaan opintojen aikaisesta työssäkäynnistä kertyvä osaaminen osaksi ammatttikorkeakouluopintoja. Työn opinnollistamisen polkuja voi olla kolmenlaisia:
1) Yksittäinen opiskelija oivaltaa tekemänsä työn liittyvän oleellisilta osiltaan opiskelemaansa alaan ja opintokokonaisuuksiin tai jaksoihin. Hän käynnistää opinnollistamisneyvottelut kyseisten opettajiensa ja työnanatjansa kanssa.
2) Ammattikorkeakoulussa hankkeistetaan opintokokonaisuuksia/jaksoja sekä toteutetaan työelämäprojekteja ja niiden työtoiminta tulee opinnollistaa opinnoiksi. Myös koko opetussuunnitelman pohja-ajatukset ja rakenteet voidaan työstää opinnollistamisen idealle.
3) Elinkeinoelämän ja julkisen sektorin organisaatiot voivat räätälöidä yhdessä alueen ammattikorkeakoulujen kanssa työsntekijöilleen kehittämis-urapolun, joka tähtää amk-tutkinnon suorittamiseen työpaikkapainotteisesti.
Hyviä avauksia on jo olemassa. Saan olla riemukkaana rinnallakulkijana muutaman ammattikorkeakoulun kanssa, kun he hankkeistavat opintokokonaisuuksiaan ja työstävät opetussuunnitelmiaan opinnollistamisen hengessä. Seuraan myös aktiivisesti ammattikorkeakoulumme Haagan yksikön uudisraivaajan työtä, kun yrityksen intressit ja amk-koulutus integroituvat uudella, ennen kokemattomalla tavalla. Arvokkaita avauksia!
Mutta rohkeutta tarvitaan lisää! Edessämme on aika, jolloin vähemmällä rahalla täytyy saada enemmän aikaan. Tässä tilanteessa on löydettävä uusia avauksia kouluttaa ja ohjata ihmisiä ammattinsa saloihin. Meidän tulee rohkeasti lähteä etsimään elinkeinoelämästä ja julkiselta sektorilta yhteistyökumppaneita, jotka ovat halukkaita näkemään ammattikorkeakoulutuksen oppimisentilat työpaikoillaan. Voisiko yritysten henkilöstökoulutuksen jatkumona olla luontevasti ammatikorkeakoulututkinto tai ylempi ammattikorkeakoulututkinto? Voisiko yrityksessä tai esim. sairaalassa tai päiväkodissa tarvittavaa osaamisen kehittämistä hankkia tekemällä amk-tutkinto työtä ja työpaikkaa kehittäen? Minä en osaa kuvitella näihin kysymyksiin ei-vastausta.
Epäilyksen äänet, jotka kohdistuvat kyseisiin pyrkimyksiin liittyvät huoleen korkeakoulutasoisuuden laskusta. Alistuuko ammattikorkeakoulu puhtaaksi työtarpeiden lyhytnäköiseksi toteuttajaksi ja korkeakoulutasoisuus kärsii? Mennettääkö ammattikorkeakoulu näkijän ja kehittäjän roolinsa? Ei tietenkään. Ammattikorkeakoulun tulee näissä yhteistyötilanteissa huolehtia tutkivasta ja kehittävästä otteesta ja integroida työnäkynsä työn paikoille. Tämä avaa enemmän kuin sulkee. Meiltä tulee löytyä ketteryyttä hioa rakenteemme ja toimintamme tähän sopivaksi. Meillä tulee olla rohkeutta etsiytyä autenttisen työn luo. Meillä tulee olla kykyä kehittää yhdessä työn menetelmiä, oppimisen menetelmiä työssä, meillä tulee olla uskallusta tulkita korkeakoulutasoisuutta ja rakentaa oppiva alue koulun ja muiden toimijoiden rajapinnoille. Olemmeko valmiit? Minä olen.
T: Kimmo
P.S. www.osataan.net/tyokalut
maanantai 9. joulukuuta 2013
tiistai 5. marraskuuta 2013
Olenko osa NÄYTTÄMÖYHTEISKUNTAA?
"Onko elämässä kyse olemisesta ja osallistumisesta vai siitä, että jotkut esiintyvät ja toiset seuraavat esityksiä yleisönä? Jo vanha juttu on se, että kansalaisuutta järeämpää on asiakkuus ja kuluttaja päihittää aina ihmisen. Tämän lisäksi nykyään yhä useammat asiat hahmottuvat näyttämöinä ja katsomoina, jakoina esittäjiin ja yleisöön." Näin viiltävästi kirjoitti Johanna Korhonen 22. toukokuuta 2013 HS:n Keskellä viikkoa - pakinassa.
Pakinan edetessä hän etsii näyttämöyhteiskunnan piirteitä EU-politiikastamme, evankelisluterilaisen kirkon ja median olemuksesta. Heti luettuani tuo teksti kosketti ja laitoin sen talteen muistikirjani väliin. Nyt kuukausia myöhemmin se osui silmiini uudestaan ja ymmärsin, miksi keräsin sen talteen. Näyttämöyhteiskunnan kautta on herkullista tarkastella organisaatioiden elämää, työntekijöiden ja esimiesten välistä toimintaa. Korkeata asiantuntijuutta, itseohjautuvuutta ja reflektoivaa kykyä omaavissa yhteisöissä (paradoksaalista mutta totta) olen nähnyt pilkahduksen näyttämöyhteiskunnan roolijakoja.
Kehittämisprosessit paljastavat salaperäisellä tavalla usein yhteisön osallisuuden asteet. Keillä on omistajuus, kun kirjoitetaan ja luodaan organisaation keskeistä tarinaa, strategiaa? Saako sitä kirjoittaaa jatkuvasti, voiko siitä neuvotella uusia tarinoita ja tulkintoja? Opettajaorganisaatioissa mm. opetussuunnitelmaprosessit nostattavat esille reviirijakoja, omistajuusriitoja, vallankäyttäjiä ja vetäytyjiä. "Minun opintojaksoni", "se tekniikan porukka siellä, hyvä niiden on toteuttaa tämä kokonaisuus, mutta meillä...", "... ei ne tätä opettajan työn arkea ymmärrä", "kuka tämän sitten opettaa, jos en minä?" . ja niin edelleen. Tällaisen prosessien ympärillä pyörii pyörteen lailla monipolvinen puhe osallisuudesta ja osattomuudesta. Muutostilanteissa osa saattaa kokea joutuvansa ulkopuolisen käsikirjoittajan laatimaan näytelmään, jossa joutuu kaikkein kirotuimpaan osaan eli kulissipainoksi. Kulissipainona olet mukana, mutta sinulla ei ole repliikkejä, eikä oleellista statusta näytelmässä. Saat sen legendaarisen vesiämpärin päähän tai putoat jostakin, jotta muut saavat nauraa. Voi käydä myös niin, ettei uudessa käsikirjoituksessa ole lainkaan roolia ja joutuu organisaation ulkopuolelle. Niin on käynytkin tänä syksynä monelle oppilaitoksissa.
Tiedoksi saattaminen, viestittäminen, valuttaminen, sitoutttaminen ja osallistaminen ovat verbejä, jotka antavat otollisen maaperän näyttämöyhteiskunnan kehittymiselle. Silloin jotkut toiset laativat käsikirjoituksen, näyttelevät keskeisissä rooleissa oikean suorituksen ja katsomossa ovat sivustaseuraajat. He aplodeeraavat oikeissa kohdissa, ehkä myös huuhdahtavat ihastuksissaan oikeissa paikoissa, kannustaen sankarijohtajia ja avainhenkilöitä yhä huimempiin saavutuksiin.
Minulle organisaatio on parhaimmillaan yhteisö, jossa ihmisiä ohjaa tarve kuulua johonkin. Yhteisöllisyyttä luo jaetut arvot, toimintatavat, käytännöt ja yhteisen todellisuuden rakentuminen sosiaalisesa kanssakäymisessä. Yhteenkuuluvuus on mahdollista, jos keskeiset elementit ovat neuvoteltavissa yhdessä, muokattavissa, ne kestävät jännitteitä ja kokemusmaailmaa on luontevaa jakaa toisten kanssa. Kirjoituksensa lopuksi Korhosen näkee näyttämöyhteiskunnalle vaihtoehdon YHTEISÖN "jossa jokaisella on kunnon rooli, osallisuus omassa ja yhteisessä elämässä".
Elämässä ja työelämässä on kyse olemisesta ja osallisuudesta, muistakaa välttää kulissipainorooleja ja seuraajapositioita.
Eläköön yhteisesti jaetut elämykset, huudahtaa entinen amatöörinäyttelijä Kimmo
Pakinan edetessä hän etsii näyttämöyhteiskunnan piirteitä EU-politiikastamme, evankelisluterilaisen kirkon ja median olemuksesta. Heti luettuani tuo teksti kosketti ja laitoin sen talteen muistikirjani väliin. Nyt kuukausia myöhemmin se osui silmiini uudestaan ja ymmärsin, miksi keräsin sen talteen. Näyttämöyhteiskunnan kautta on herkullista tarkastella organisaatioiden elämää, työntekijöiden ja esimiesten välistä toimintaa. Korkeata asiantuntijuutta, itseohjautuvuutta ja reflektoivaa kykyä omaavissa yhteisöissä (paradoksaalista mutta totta) olen nähnyt pilkahduksen näyttämöyhteiskunnan roolijakoja.
Kehittämisprosessit paljastavat salaperäisellä tavalla usein yhteisön osallisuuden asteet. Keillä on omistajuus, kun kirjoitetaan ja luodaan organisaation keskeistä tarinaa, strategiaa? Saako sitä kirjoittaaa jatkuvasti, voiko siitä neuvotella uusia tarinoita ja tulkintoja? Opettajaorganisaatioissa mm. opetussuunnitelmaprosessit nostattavat esille reviirijakoja, omistajuusriitoja, vallankäyttäjiä ja vetäytyjiä. "Minun opintojaksoni", "se tekniikan porukka siellä, hyvä niiden on toteuttaa tämä kokonaisuus, mutta meillä...", "... ei ne tätä opettajan työn arkea ymmärrä", "kuka tämän sitten opettaa, jos en minä?" . ja niin edelleen. Tällaisen prosessien ympärillä pyörii pyörteen lailla monipolvinen puhe osallisuudesta ja osattomuudesta. Muutostilanteissa osa saattaa kokea joutuvansa ulkopuolisen käsikirjoittajan laatimaan näytelmään, jossa joutuu kaikkein kirotuimpaan osaan eli kulissipainoksi. Kulissipainona olet mukana, mutta sinulla ei ole repliikkejä, eikä oleellista statusta näytelmässä. Saat sen legendaarisen vesiämpärin päähän tai putoat jostakin, jotta muut saavat nauraa. Voi käydä myös niin, ettei uudessa käsikirjoituksessa ole lainkaan roolia ja joutuu organisaation ulkopuolelle. Niin on käynytkin tänä syksynä monelle oppilaitoksissa.
Tiedoksi saattaminen, viestittäminen, valuttaminen, sitoutttaminen ja osallistaminen ovat verbejä, jotka antavat otollisen maaperän näyttämöyhteiskunnan kehittymiselle. Silloin jotkut toiset laativat käsikirjoituksen, näyttelevät keskeisissä rooleissa oikean suorituksen ja katsomossa ovat sivustaseuraajat. He aplodeeraavat oikeissa kohdissa, ehkä myös huuhdahtavat ihastuksissaan oikeissa paikoissa, kannustaen sankarijohtajia ja avainhenkilöitä yhä huimempiin saavutuksiin.
Minulle organisaatio on parhaimmillaan yhteisö, jossa ihmisiä ohjaa tarve kuulua johonkin. Yhteisöllisyyttä luo jaetut arvot, toimintatavat, käytännöt ja yhteisen todellisuuden rakentuminen sosiaalisesa kanssakäymisessä. Yhteenkuuluvuus on mahdollista, jos keskeiset elementit ovat neuvoteltavissa yhdessä, muokattavissa, ne kestävät jännitteitä ja kokemusmaailmaa on luontevaa jakaa toisten kanssa. Kirjoituksensa lopuksi Korhosen näkee näyttämöyhteiskunnalle vaihtoehdon YHTEISÖN "jossa jokaisella on kunnon rooli, osallisuus omassa ja yhteisessä elämässä".
Elämässä ja työelämässä on kyse olemisesta ja osallisuudesta, muistakaa välttää kulissipainorooleja ja seuraajapositioita.
Eläköön yhteisesti jaetut elämykset, huudahtaa entinen amatöörinäyttelijä Kimmo
torstai 30. toukokuuta 2013
Puolustaessamme korkeakoulumaisuutta, ymmärrämmekö mitä teemme?
Kun kiipeämme riittävän ylös koulutusjärjestelmässämme, saavumme korkeakouluun. Korkeakoulu on yhdyssana, joka muodostuu sanasta korkea ja koulu. Koulun tiedän ja tunnen. Siellä opitaan, opetetaan, ohjataan ja valmistutaan johonkin. Entä korkea.. hmm. Ilmaiseeko sana, että tämä koulu on muita ylempänä, että se on formaalin oppimisen viimeinen keidas ja että sieltä saa evääkseen kaiken ylimmän tiedon? Tapahtuuko korkeakouluissa korkeampaa oppimista, kuin jossain muualla? Toteutetaanko siellä korkeinta opetusta korkeakouluopettajien toimesta?
Mitä sitten, kun yhdyssanaan lisätään ammatti -sana eteen, siis ammattikorkeakoulu? Miltä yhdyssana sitten näyttää? Ammatti- sana nostaa esiin mielikuvia työstä, työnsä osaavasta ammattilaisesta, työssä oppimisesta sekä ammattistatuksen saaneesta henkilöstä. Kohtaavatko tässä kaksi eri oppimisen kulttuuria: kädentaitajaperinteet oppimisessa sekä korkeakouluoppiminen? Yhdistää tulisi onnistuneesti tutkimus ja työ, ammattimainen työn suoritus ja analyyttinen työskentely, tekeminen ja kehittäminen.
Koko 17-vuotisen ammattikorkeakoulu-urani ajan näiden edellä mainittujen asioiden yhdistäminen on ollut hankalaa ja se on aiheuttanut jatkuvia jännitteitä ammattikorkeakoulun henkilöstön sisällä. Työn ja tieteen kannattajat ovat kiistelleet keskenään oikeasta suunnasta ja tavasta oppia. Kiistelyn kohteina tässä työn ja tieteen ristivedossa ovat olleet amk-johtaminen, opettajan työnkuvan painotukset, opettajien osaamisvaatimukset, oppimisen toimintaympäristöt sekä opettajien työn resursoinnin painotukset.
Itse tunnustan väriä työelämäläheisten ratkaisujen ja oppimisjärjestelyjen puolesta ammattikorkeakoulujen kehittämisessä. Työskentelen tällä hetkellä kollegojeni kanssa mm. työn opinnollistamisen parissa. Kyseessä on löytää toimivia ratkaisuja ammattikorkeakouluopiskelijan opintojen aikaisen työssäkäynnistä kertyvän osaamisen integroimiseen osaksi ammattikorkeakouluissa tehtäviä opintoja. Olen koetellut tätä aihetta useassa ammattikorkeakouluyhteisössä eri alojen opettajien parissa. Esiin nouseva vastustus on verhoutunut huoleksi ammattikorkeakoulumaisuuden katoamisesta.
"Eihän työpaikalla suhtauduta ja toteuteta työtä niin, että korkeakoulumaisuus voidaan taata."
"Miten sitten käy korkeakoulumaisuuden, jos kaupan kassalla olevaa työtä voi kuitata amk-opinnoiksi?"
Kun olemme huolissamme korkeakoulumaisuudesta, olemmeko oikeasti? Vai ymmärrämmekö korkeakoulumaisuuden akateemisina tietoina, joihin taitoa on vaikea liittää? Minusta tuntuu usein, kun kuuntelen tätä keskustelua, että korkeakoulumaisuus on ymmärretty väärin tai sitä käytetään kilpenä työn ja opintojen todellisen integraation edessä.
Meidän ammattikorkeakoululaisten tulee kyetä yhdistämään toiminta ja kehittäminen, työ ja tutkimus tutkivaksi ja kehittäväksi työotteeksi sekä asenteeksi. Tähän parhaat mahdollisuudet takaavat aidot toimintaympäristöt, joissa meidän ja opiskelijoittemme tulee työskennellä yhdessä muun työelämän ihmisten kanssa. Meiltä se vaatii jatkuvaa ohjauksen ja oppisisältöjen synkronointia työn kanssa, jatkuvia neuvotteluja ja yhteiskehittämistä opiskelijoiden ja muun työelämän kanssa. Se vaatii myös rohkeutta nähdä korkeakoulumaisuuden toteutuvan työn ympäristöissä tiedon ja taidon integraationa.
Ammattikorkeakoululainen Kimmo
Mitä sitten, kun yhdyssanaan lisätään ammatti -sana eteen, siis ammattikorkeakoulu? Miltä yhdyssana sitten näyttää? Ammatti- sana nostaa esiin mielikuvia työstä, työnsä osaavasta ammattilaisesta, työssä oppimisesta sekä ammattistatuksen saaneesta henkilöstä. Kohtaavatko tässä kaksi eri oppimisen kulttuuria: kädentaitajaperinteet oppimisessa sekä korkeakouluoppiminen? Yhdistää tulisi onnistuneesti tutkimus ja työ, ammattimainen työn suoritus ja analyyttinen työskentely, tekeminen ja kehittäminen.
Koko 17-vuotisen ammattikorkeakoulu-urani ajan näiden edellä mainittujen asioiden yhdistäminen on ollut hankalaa ja se on aiheuttanut jatkuvia jännitteitä ammattikorkeakoulun henkilöstön sisällä. Työn ja tieteen kannattajat ovat kiistelleet keskenään oikeasta suunnasta ja tavasta oppia. Kiistelyn kohteina tässä työn ja tieteen ristivedossa ovat olleet amk-johtaminen, opettajan työnkuvan painotukset, opettajien osaamisvaatimukset, oppimisen toimintaympäristöt sekä opettajien työn resursoinnin painotukset.
Itse tunnustan väriä työelämäläheisten ratkaisujen ja oppimisjärjestelyjen puolesta ammattikorkeakoulujen kehittämisessä. Työskentelen tällä hetkellä kollegojeni kanssa mm. työn opinnollistamisen parissa. Kyseessä on löytää toimivia ratkaisuja ammattikorkeakouluopiskelijan opintojen aikaisen työssäkäynnistä kertyvän osaamisen integroimiseen osaksi ammattikorkeakouluissa tehtäviä opintoja. Olen koetellut tätä aihetta useassa ammattikorkeakouluyhteisössä eri alojen opettajien parissa. Esiin nouseva vastustus on verhoutunut huoleksi ammattikorkeakoulumaisuuden katoamisesta.
"Eihän työpaikalla suhtauduta ja toteuteta työtä niin, että korkeakoulumaisuus voidaan taata."
"Miten sitten käy korkeakoulumaisuuden, jos kaupan kassalla olevaa työtä voi kuitata amk-opinnoiksi?"
Kun olemme huolissamme korkeakoulumaisuudesta, olemmeko oikeasti? Vai ymmärrämmekö korkeakoulumaisuuden akateemisina tietoina, joihin taitoa on vaikea liittää? Minusta tuntuu usein, kun kuuntelen tätä keskustelua, että korkeakoulumaisuus on ymmärretty väärin tai sitä käytetään kilpenä työn ja opintojen todellisen integraation edessä.
Meidän ammattikorkeakoululaisten tulee kyetä yhdistämään toiminta ja kehittäminen, työ ja tutkimus tutkivaksi ja kehittäväksi työotteeksi sekä asenteeksi. Tähän parhaat mahdollisuudet takaavat aidot toimintaympäristöt, joissa meidän ja opiskelijoittemme tulee työskennellä yhdessä muun työelämän ihmisten kanssa. Meiltä se vaatii jatkuvaa ohjauksen ja oppisisältöjen synkronointia työn kanssa, jatkuvia neuvotteluja ja yhteiskehittämistä opiskelijoiden ja muun työelämän kanssa. Se vaatii myös rohkeutta nähdä korkeakoulumaisuuden toteutuvan työn ympäristöissä tiedon ja taidon integraationa.
Ammattikorkeakoululainen Kimmo
maanantai 6. toukokuuta 2013
KENEN JOUKOISSA SEISOT...?
"Kenen joukoissa seisot, kenen lippua kannat...". Tunnetun poliittisen laulun ajankohtana oli selkeää valita puolensa. Olit joko meidän puolella tai meitä vastaan. Oli kaksi puolta, oli kaksi totuutta, oli kaksi maailmaa ja Kekkonen, Kekkonen, Kekkonen. 1970-luvun alakoululaisena katseli yhteiskuntaa ja maailmaa ydinsodan pelossa ja sille oli yksi syyllinen aina sen toisen puolen mielestä. Vanhempani ponnistelivat omakotitalolainan kanssa, tehden työtään ja ohjaten minua yhteiskuntaa, joka jäsennettiin yläluokkaan, keskiluokkaan ja työväenluokkaan. Minua kannustettiin opiskelemaan, jotta saavuttaisin parhaat mahdolliset asetelmat elämälleni. Tämä ohjeistus oli luonnollista, koska meitä on pitkään jaettu koulutuksen, ammatin sekä varallisuuden pohjalta tietynlaisiin karsinoihin. Tuohon edellä mainittuun kolmijakoon on pohjautunut yleispolitiikkamme, puoluekenttämme, sosiaali- ja terveyspolitiikkamme ja minua luonnollisesti kiinnostava koulutuspolitiikkamme. Riippuen aina koulutussektorin poliittisesta vetäjästä, ovat painotukset, selvitykset ja tulkinnat ponnistaneet kolmijaon pohjalta tai sen jännitteistä.
Olen organisaatioiden toiminnasta ja niiden kulttuureista kiinnostuneena tutkijana pitänyt ääntä postpostpostmodernin ajan pirstaloitumisesta, jossa työnkuvat, työt, toimijaroolit ja käytetty aika työhön ovat fragmentoituneet. Puolesta ja vastaan asetelmat ovat tässä katsannossani hämärtyneet ja heimoja on ollut useita, ei vain riistäjiä ja riistettyjä. Siksi kiinnostuinkin BBC:n tutkimusyksikön (vetäjinä professorit Mike Savagen ja Fiona Devinen) laajasta sosiologisesta luokkatutkimuksesta, joka uutisoitiin Helsingin Sanomissa reilu kuukausi sitten. Tämän tutkimuksen pohjalta isobritannialaisesta yhteiskunnasta hahmottui SEITSEMÄN yhteiskuntaluokkaa. WAU! Yli 161 000 ihmisen haastattelututkimuksen perusteella vanhat luokkajaot kuvasivat heikosti nykyisen yhteiskunnan tilaa. Ihmisten yhteiskunnallista pääomaa mitattiin tiedustelemalla heidän tuntemiensa ihmisten määrää ja asemaa. BBC:n tutkimuksen mukaan perinteinen jako kolmeen on aivan liian yksinkertainen kuvaamaan kompleksista yhteiskuntaa. Yhteiskuntaluokkia hahamotettaessa tulisi huomioida taloudelliset, sosiaaliset ja kulttuuriset tekijät. Taloutta tässä kyseisessä tutkimuksessa on mitattu ansiotuloilla, asunnon arvolla ja säästöillä. Sosiaaliset tekijät muodostuivat siitä, kuinka paljon ihmiset tunsivat toisia ja millaisissa asemissa yhteiskunnassa ystävät ja tutut olivat. Kulttuurista pääomaa arvioitiin ihmisten kiinnostuksesta kulttuurin eri muotoihin ja mitä ihmiset harrastivat. Ja nyt sitten ne löydökset:
1. Eliitti. Ison-Britannian etuoikeutetuin yhteiskuntaluokka erottuu muista kuudesta luokasta ennen muuta varallisuutensa perusteella, mutta sillä on myös eniten yhteiskunnallista ja kulttuurista pääomaa.
2. Vakiintunut keskiluokka. Tämä ryhmä on toiseksi varakkain ja sillä on toiseksi eniten myös kulttuuripääomaa. Britannian väestöstä 25% kuuluu tähän luokkaan.
3. Tekninen keskiluokka. Tämä pieni luokkaryhmä on varakas, mutta se saavuttaa matalat luvut yhteiskunnallisen ja kulttuurisen pääoman osalta. Teknistä keskiluokkaa kuvaa sen yhteiskunnallinen eristäytyneisyys ja kulttuuriapatia.
4. Uusi vauras työväenluokka. Nuori luokkaryhmä, joka on yhteiskunnallisesti ja kulttuurisesti aktiivinen, mutta tuloiltaan keskiluokkaa.
5. Perinteinen työväenluokka. Matalat mittaustulokset kaikkien kolmen luokka-asemaa määrittävän ulottuvuuden alueella. Perinteisen työväenluokan asunto-omaisuuden arvo on kohtalaisen korkea, koska ryhmän keski-ikä on kaikkein korkein, 66 vuotta. Perinteiseen työväenluokkaan kuuluu briteistä 14%.
6.Nousevat palvelutyöntekijät. Tähän uuteen nuorista kaupunkilaisista koostuvaan ryhmään kuuluvilla on runsaasti yhteuiskunnallista ja kulttuuripääomaa.
7. Prekariaatti. Tähän köyhimpään luokkaan kuuluvilla on myös vähäinen sosiaalista ja kulttuuripääomaa. Noin 15 % Britannian väestöstä kuuluu tähän ryhmään.
Onko myös meidän yhteiskunnassamme havaittavissa yhteiskuntaluokkien variaatioita? Onko meillä orastamassa uusia yhteiskunnallisia heimoja, jotka määrittyvät yhä enemmän vapaa-ajan ja pakotetun tai valitun joutilaisuuden kontekstien kautta? Tutkintojen, työstatuksen ja varallisuuden rinnalle on kiilautumassa ihmisiä erottelevana tekijöinä sosiaaliset verkostot, kulttuurinen ymmärrys ja kultturiset intressit.
Tämä on haaste meille kansamme valistustyössä oleville toimijoille. Millaisen tulevaisuuden edestä teemme työtä? Millaista arvopohjaa tai arvopohjia edistämme ja onko niistä yhteiseksi liimaksi? Missä ovat ne järkevät, tavoiteltavat yhteisöllisyyden paikat? Entä ne paljon mainostetut verkostojen solmukohdat, joihin jokaisen itsensä kasvattajaksi ja opettajaksi kutsuvan tulisi suuuntaviivoja pystyttää? Mitä jos ei paljoo kiinnosta...
Monenväristen lippujen keskeltä Kimmo
Olen organisaatioiden toiminnasta ja niiden kulttuureista kiinnostuneena tutkijana pitänyt ääntä postpostpostmodernin ajan pirstaloitumisesta, jossa työnkuvat, työt, toimijaroolit ja käytetty aika työhön ovat fragmentoituneet. Puolesta ja vastaan asetelmat ovat tässä katsannossani hämärtyneet ja heimoja on ollut useita, ei vain riistäjiä ja riistettyjä. Siksi kiinnostuinkin BBC:n tutkimusyksikön (vetäjinä professorit Mike Savagen ja Fiona Devinen) laajasta sosiologisesta luokkatutkimuksesta, joka uutisoitiin Helsingin Sanomissa reilu kuukausi sitten. Tämän tutkimuksen pohjalta isobritannialaisesta yhteiskunnasta hahmottui SEITSEMÄN yhteiskuntaluokkaa. WAU! Yli 161 000 ihmisen haastattelututkimuksen perusteella vanhat luokkajaot kuvasivat heikosti nykyisen yhteiskunnan tilaa. Ihmisten yhteiskunnallista pääomaa mitattiin tiedustelemalla heidän tuntemiensa ihmisten määrää ja asemaa. BBC:n tutkimuksen mukaan perinteinen jako kolmeen on aivan liian yksinkertainen kuvaamaan kompleksista yhteiskuntaa. Yhteiskuntaluokkia hahamotettaessa tulisi huomioida taloudelliset, sosiaaliset ja kulttuuriset tekijät. Taloutta tässä kyseisessä tutkimuksessa on mitattu ansiotuloilla, asunnon arvolla ja säästöillä. Sosiaaliset tekijät muodostuivat siitä, kuinka paljon ihmiset tunsivat toisia ja millaisissa asemissa yhteiskunnassa ystävät ja tutut olivat. Kulttuurista pääomaa arvioitiin ihmisten kiinnostuksesta kulttuurin eri muotoihin ja mitä ihmiset harrastivat. Ja nyt sitten ne löydökset:
1. Eliitti. Ison-Britannian etuoikeutetuin yhteiskuntaluokka erottuu muista kuudesta luokasta ennen muuta varallisuutensa perusteella, mutta sillä on myös eniten yhteiskunnallista ja kulttuurista pääomaa.
2. Vakiintunut keskiluokka. Tämä ryhmä on toiseksi varakkain ja sillä on toiseksi eniten myös kulttuuripääomaa. Britannian väestöstä 25% kuuluu tähän luokkaan.
3. Tekninen keskiluokka. Tämä pieni luokkaryhmä on varakas, mutta se saavuttaa matalat luvut yhteiskunnallisen ja kulttuurisen pääoman osalta. Teknistä keskiluokkaa kuvaa sen yhteiskunnallinen eristäytyneisyys ja kulttuuriapatia.
4. Uusi vauras työväenluokka. Nuori luokkaryhmä, joka on yhteiskunnallisesti ja kulttuurisesti aktiivinen, mutta tuloiltaan keskiluokkaa.
5. Perinteinen työväenluokka. Matalat mittaustulokset kaikkien kolmen luokka-asemaa määrittävän ulottuvuuden alueella. Perinteisen työväenluokan asunto-omaisuuden arvo on kohtalaisen korkea, koska ryhmän keski-ikä on kaikkein korkein, 66 vuotta. Perinteiseen työväenluokkaan kuuluu briteistä 14%.
6.Nousevat palvelutyöntekijät. Tähän uuteen nuorista kaupunkilaisista koostuvaan ryhmään kuuluvilla on runsaasti yhteuiskunnallista ja kulttuuripääomaa.
7. Prekariaatti. Tähän köyhimpään luokkaan kuuluvilla on myös vähäinen sosiaalista ja kulttuuripääomaa. Noin 15 % Britannian väestöstä kuuluu tähän ryhmään.
Onko myös meidän yhteiskunnassamme havaittavissa yhteiskuntaluokkien variaatioita? Onko meillä orastamassa uusia yhteiskunnallisia heimoja, jotka määrittyvät yhä enemmän vapaa-ajan ja pakotetun tai valitun joutilaisuuden kontekstien kautta? Tutkintojen, työstatuksen ja varallisuuden rinnalle on kiilautumassa ihmisiä erottelevana tekijöinä sosiaaliset verkostot, kulttuurinen ymmärrys ja kultturiset intressit.
Tämä on haaste meille kansamme valistustyössä oleville toimijoille. Millaisen tulevaisuuden edestä teemme työtä? Millaista arvopohjaa tai arvopohjia edistämme ja onko niistä yhteiseksi liimaksi? Missä ovat ne järkevät, tavoiteltavat yhteisöllisyyden paikat? Entä ne paljon mainostetut verkostojen solmukohdat, joihin jokaisen itsensä kasvattajaksi ja opettajaksi kutsuvan tulisi suuuntaviivoja pystyttää? Mitä jos ei paljoo kiinnosta...
Monenväristen lippujen keskeltä Kimmo
keskiviikko 30. tammikuuta 2013
Unliving labeja ja hermojen menettämisiä
Kyllä minä hermoni menetin... kun olen pöyhinyt viimeisen puolen vuoden ajan työssä kertyvän osaamisen tunnistamisen ja tunnustamisen maailmaa. Työnkuvaani on kuulunut useammassakin hankkeessa selvitellä ammattikorkeakoulujen ja elinkeinoelämän välistä toimintaa osaamisen ympärillä. Kapeat asenteet, jumittuneet mielikuvat oikeasta oppimisesta ja rohkeuden puute yhdistellä tekemisen kautta muotoutunutta konkreettista maailmaa ja abstraktia käsitteiden kautta kuvattua maailmaa toisiinsa ... ovat pongahtaneet silmieni eteen.
Tilanne minusta näyttää seuraavalta: Ammattikorkeakoulut tuskailevat uudistuvien tuloksellisuutta mittaavien antureiden kanssa. Tuloksellisuutta mitataan tulevaisuudessa entistä enemmän valmistumisnopeutena. Samaan aikaan kuuluu opettajatasolta puheenvuoroja, joissa valitetaan opiskelijoiden työssäkäynnin häiritsevän koulun tarjoamaa opetusta, oppijoita ei riitä tunneille. Oppimisen "kehdot" - luokat ovat tyhjillään ja elämiseen tarvittavaa rahaa tienataan aidoissa työympäristöissä, oppien samalla työntekoa ja työn elämää.
Toki ammatilliset korkeakoulut ovat virittäneet useita hankkeita, oppimisympäristöjä ja labeja, jotka pyrkivät saattamaan yhteen yritykset, opettajat ja opiskelijat. On perustettu pilotteja ja räätälöityjä kokeiluja, jotka ovat suurimmaksi osaksi jääneet antoisiksi kokeiluiksi tai huutavaksi ääneksi erämaahan. On ollut suhteellisen helppoa rakentaa koulumaisten rakenteiden viereen kokeileva, opetussuunnitelmia avarasti tulkitseva polku, joka on saanut elää määrätyn ajan. Sitten on kirjoitettu raportti, pidetty seminaarit ja toivottu, että kokeilussa esiinnousseet kehitysideat kaataisivat vuosikymmeniä hiljalleen kasvaneet koulun rakenteet. No, näin ei ole käynyt! Toisaalta pohdin sitäkin, kuinka eläviä ne elävät laboratoriot ammattikorkeakouluissa ovat? Onko koulun käynnistämissä oppimisympäristöissä formaali oppiminen puettu nonformaaliksi, niin kuin se tunnettu susi, joka esiintyi lampaana?
Olen tutkimusretkilläni saanut nähdä muutamia hienoja yritysten rakentamia oppimisen ja osaamisen arvioinnin paikkoja. Yritysten omissa koulutusorganisaatioissa pystyvät ja kyvykkäät ihmiset ovat voineet edetä sekä rakentaa urapolkujaan työtä tehdessä. Keskiössä on ollut työssä opittu asia ja sen reflektiivinen yhdistäminen alan käsitteisiin ja suurempiin viitekehyksiin. Toki löytyy myös ei niin hyviä ratkaisuja...
Miten ammattikorkeakoulu kohtaa useita työvuosia yrityksessä X työskennelleen osaajan? Osaajan, joka on hyödyntänyt yrityksensä sisäiset koulutukset sekä uramahdollisuudet ja pystyy osoittamaan hankitun osaamisensa. Miten ammattikorkeakoulu kohtaa opiskelijansa, joka tekee esimerkiksi aktiivista asiakastyötä opintojensa ohessa? Laittaako koulu edellisen osaajan "osaamisen näyttöihin", joka on pilkottu pieniin osiin ja ajallisesti kestää yhtä kauan kuin normimeno opiskeltaessa. Kuittaako AMK jälkimmäisen opiskelijan työn vääränlaiseksi suhteessa opiskeltavaan alaan? Vai käykö kummassakin tapauksessa niin, että osaamiset avataan oppijan keräämän osaamissalkun kautta yhdessä työnantajan, opettajan ja opiskelijan kanssa. Kolmikantakeskustelussa kukin on nöyrä opettelemaan yhteistä osaamispuhetta, kenenkään intressit eivät dominoi ja osaaminen on yhteinen tavoite.
Ammattikorkeakouluilla on käsissään mahtava mahdollisuus nopeuttaa oppijoidensa koulutaivalta, kehittää ja syventää omaa työelämäosaamistaan ja päästä aitoon yhteistyöhön yritysten ja julkisen sektorin kanssa. Tämä kaikki hoituu, kun ymmärretään John Deweyn sanoma: Learning by doing.
Erään yrityksen HR-toimijan sanoin: Oppiminen pitää ilmentyä työssä!
Tilanne minusta näyttää seuraavalta: Ammattikorkeakoulut tuskailevat uudistuvien tuloksellisuutta mittaavien antureiden kanssa. Tuloksellisuutta mitataan tulevaisuudessa entistä enemmän valmistumisnopeutena. Samaan aikaan kuuluu opettajatasolta puheenvuoroja, joissa valitetaan opiskelijoiden työssäkäynnin häiritsevän koulun tarjoamaa opetusta, oppijoita ei riitä tunneille. Oppimisen "kehdot" - luokat ovat tyhjillään ja elämiseen tarvittavaa rahaa tienataan aidoissa työympäristöissä, oppien samalla työntekoa ja työn elämää.
Toki ammatilliset korkeakoulut ovat virittäneet useita hankkeita, oppimisympäristöjä ja labeja, jotka pyrkivät saattamaan yhteen yritykset, opettajat ja opiskelijat. On perustettu pilotteja ja räätälöityjä kokeiluja, jotka ovat suurimmaksi osaksi jääneet antoisiksi kokeiluiksi tai huutavaksi ääneksi erämaahan. On ollut suhteellisen helppoa rakentaa koulumaisten rakenteiden viereen kokeileva, opetussuunnitelmia avarasti tulkitseva polku, joka on saanut elää määrätyn ajan. Sitten on kirjoitettu raportti, pidetty seminaarit ja toivottu, että kokeilussa esiinnousseet kehitysideat kaataisivat vuosikymmeniä hiljalleen kasvaneet koulun rakenteet. No, näin ei ole käynyt! Toisaalta pohdin sitäkin, kuinka eläviä ne elävät laboratoriot ammattikorkeakouluissa ovat? Onko koulun käynnistämissä oppimisympäristöissä formaali oppiminen puettu nonformaaliksi, niin kuin se tunnettu susi, joka esiintyi lampaana?
Olen tutkimusretkilläni saanut nähdä muutamia hienoja yritysten rakentamia oppimisen ja osaamisen arvioinnin paikkoja. Yritysten omissa koulutusorganisaatioissa pystyvät ja kyvykkäät ihmiset ovat voineet edetä sekä rakentaa urapolkujaan työtä tehdessä. Keskiössä on ollut työssä opittu asia ja sen reflektiivinen yhdistäminen alan käsitteisiin ja suurempiin viitekehyksiin. Toki löytyy myös ei niin hyviä ratkaisuja...
Miten ammattikorkeakoulu kohtaa useita työvuosia yrityksessä X työskennelleen osaajan? Osaajan, joka on hyödyntänyt yrityksensä sisäiset koulutukset sekä uramahdollisuudet ja pystyy osoittamaan hankitun osaamisensa. Miten ammattikorkeakoulu kohtaa opiskelijansa, joka tekee esimerkiksi aktiivista asiakastyötä opintojensa ohessa? Laittaako koulu edellisen osaajan "osaamisen näyttöihin", joka on pilkottu pieniin osiin ja ajallisesti kestää yhtä kauan kuin normimeno opiskeltaessa. Kuittaako AMK jälkimmäisen opiskelijan työn vääränlaiseksi suhteessa opiskeltavaan alaan? Vai käykö kummassakin tapauksessa niin, että osaamiset avataan oppijan keräämän osaamissalkun kautta yhdessä työnantajan, opettajan ja opiskelijan kanssa. Kolmikantakeskustelussa kukin on nöyrä opettelemaan yhteistä osaamispuhetta, kenenkään intressit eivät dominoi ja osaaminen on yhteinen tavoite.
Ammattikorkeakouluilla on käsissään mahtava mahdollisuus nopeuttaa oppijoidensa koulutaivalta, kehittää ja syventää omaa työelämäosaamistaan ja päästä aitoon yhteistyöhön yritysten ja julkisen sektorin kanssa. Tämä kaikki hoituu, kun ymmärretään John Deweyn sanoma: Learning by doing.
Erään yrityksen HR-toimijan sanoin: Oppiminen pitää ilmentyä työssä!
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)